Teksti: Joonas Laine
Kuva: Br3nda: Fungus on rotten wood (CC-lisenssi)
Arabimaailman mielenosoitukset ovat nostaneet asialistalle kysymyksen suhtautumisesta köyhien maiden hallituksiin, joiden itsevaltaisia johtajia vastustavat sekä näissä maissa toimivat kansanliikkeet että Yhdysvaltain ja/tai EU:n muodostama ‘kansainvälinen yhteisö’. Ydinkysymys on: pitäisikö näille hallituksille antaa ‘tukea’ sikäli kuin ne ovat ‘kansainvälisen yhteisön’ vihakampanjan kohteena? Mikä on näitä hallituksia vastustavien kansanliikkeiden luonne? Ovatko ne aitoja kansanliikkeitä vai CIA:n ohjaamia käsinukkeja – ja jos ovatkin riippumattomia, pelaavatko ne silti imperialistien pussiin? Kirjoituksessa pohditaan aihetta käyttäen Erkki Suden kirjoituksia Tiedonantajassa varoittavana esimerkkinä ‘anti-imperialismista’, joka haluaisi viedä köyhien maiden väestöltä oikeuden kapinoida hallituksiaan vastaan, jos maa sattuu olemaan Yhdysvaltain ja EU:n vihalistalla.
Reilu viikko sitten (4.3.11) ilmestynyttä Suomen kommunistisen puolueen äänenkannattajaa, Tiedonantajaa, oli syytä odottaa jännityksellä, sillä oli kiinnostavaa saada tietää, millainen olisi lehden Libya-linja. Julkaisun aiempien kannanottojen pohjalta vahva ennakko-oletus oli, että Muammar Gaddafi saisi osakseen ‘ymmärtämystä’, jota olisi maustettu muutamin “tietenkin hän on diktaattori” -maininnoin.
Ennuste osui nappiin. Tiedonantajan linja perustuu 1920-30 -luvun Neuvostoliitossa alunperin syntyneeseen ‘anti-imperialistiseen’ linjaan, jossa kommunistipuolueiden suhtautuminen eri maiden hallituksiin määrittyy sen perusteella, ovatko ne Neuvostoliiton liittolaisia vai eivät. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tämän kansainvälisen asetelman toinen puoli on kadonnut, mutta sen haamu ei estä edelleen määrittämästä esimerkiksi Tiedonantajan linjaa kansainvälisiin kysymyksiin. Nyt ‘anti-imperialismiksi’ riittää se, että jokin hallitsija ei kuulu Yhdysvaltain ja EU:n ystäviin.
Tunisia, Egypti ja Iran
Tiedonantaja on ennen Libyan tapaustakin ottanut viime aikoina kantaa käsittelyssä olevaan kysymykseen Iranin, Tunisian, Egyptin ja Valko-Venäjän osalta. Tunisian kansannousua käsittelevässä pääkirjoituksessa vallankumoukseksi nimettyä tapahtumaa kuvattiin retoriikalla, joka merkitsee ns. täyttä tukea:
“Vain muutama kuukausi sitten näitä kahta Pohjois-Afrikan valtiota [Tunisia ja Algeria] pidettiin hyvin vakaina, hyvin rauhallisina ja hyvin vapaina suurista ongelmista. Mutta Tunisiassa kansannousu pakotti lännen tukeman autokraattisen presidentin Zine el Abidine Ben Alin pakenemaan maasta.” (Susi 21.1.11.)
Pääkirjoitus sisältää ankaraa kritiikkiä imperialismia ja Tunisian poliisin keinoja vastaan – “liki sata ihmistä on kuollut yhteenotossa poliisin kanssa” – ja “tuhansien mielenosoittajien” ylistystä. Pääkirjoituksesta on helppo päätellä, kenen puolella pitäisi olla – onhan Ben Alia luonnehdittu tekstissä “lännen tukemaksi”.
Viikkoa myöhemmin lehden ulkomaansivuilla päätoimittaja Erkki Susi kommentoi “Egyptin kansannousua” ja iloitsee vanhan vallan kaatumisesta tässä “käytännössä USA:n talutusnuorassa olevassa diktatuurissa”.
“Niin kuin Tunisiassa myös Egyptissä ja merkeistä päätellen muuallakin nuoriso- ja työläisjoukot ovat nousseet maansa hallintoja vastaan, hallintoja, joille on leimallista yhteiskunnallinen epätasa-arvo, korruptio, poliittinen sorto ja kidutus sekä tiukka sätkynukke- ja rahoitussuhde USA:n imperialismiin. Kansannousuihin ovat kaikissa maissa ajaneet työttömyys, hintojen nousu ja vallan väärinkäyttö.” (Susi 1.2.11)
Tunisiaa käsitellyt pääkirjoitus (21.1.) otti kantaa myös Iraniin ja maassa poliittisen järjestelmän uudistuksia vaativaan vihreään liikkeeseen. Sillä varauksella, että persialaisen Iranin presidentti Mahmud Ahmadinejad ei ole arabijohtaja ja että hän on edelleen vallassa, häneen ja Iraniin pätee täsmälleen sama TA:n kuvaus kuin Ben Aliin ja Tunisiaankin: “Kuten monet muutkin lännen tukemat arabihallitsijat hän hallitsi rautanyrkillä, mikä johti ihmisoikeuksien loukkaamiseen, laajamittaiseen korruptioon ja demokratian puuttumiseen. Viime aikoina työttömyys [on] pahentunut ja elinkustannukset kallistuneet.”
Tästä huolimatta TA:n kanta Iraniin on Tunisiaan nähden päinvastainen. Tunisialle annetun asenteellisen tuen sijaan Iranin vihreä liike ei saa vastaavaa suosiota, sillä pääkirjoituksen mukaan Iranissa – toisin kuin Tunisiassa – “länsivallat ovat sijoittaneet miljoonia dollareita saadakseen aikaan ‘hallinnon vaihdoksen'”. Presidentti Ahmadinejadia vastustanut vihreä liike mainitaan “melko vahvaksi”, mutta samalla pyritään nakertamaan sen oikeutusta huomauttamalla, että vuoden 2009 presidentinvaalit olivat vain “väitetysti” vilpilliset.
Jos jonkun maan hallitus on vallassa rehellisten vaalien perusteella, antaisiko se Tiedonantajalle syyn kutsua mielenosoittajia laillisen hallituksen vastustajiksi ja mellakoitsijoiksi? Ainakaan Ranskan suurten mielenosoitusten kohdalla viime lokakuussa tapauksessa näin ei ollut:
“Ranskan lakot ja joukkomielenosoitukset eläkeiän nostamista ja eläkeleikkauksia vastaan ovat vahva merkki luokkataistelun uudesta vaiheesta, työväenluokan asettumisesta vastustamaan kapitalistien suorittamaa törkeää hyökkäystä työpaikkoja ja elinehtoja vastaan.” (Susi 22.10.10.)
Kun Tiedonantaja on kommunistisen puolueen äänenkannattaja, on syytä kysyä: mitä väliä edes on, olivatko Iranin vaalit vilpilliset vai eivät? Mahmud Ahmadinejad on kapitalistisen teokratian huipulla oleva konservatiivijohtaja, joka on syytä heittää syrjään kansanjoukkojen suoralla toiminnalla riippumatta siitä, millaisen vaalituloksen perusteella hän on vallassa – aivan kuten Tunisiassakin. Ei liene realistista odottaa, että kumoushankkeet tulisi panna hyllylle odottamaan parempia aikoja, jolloin ‘kansainvälinen yhteisö’ ei enää painosta Irania, ja vallankumous olisi ikäänkuin turvallisemmin toteutettavissa. Sellainen aika ei koita milloinkaan.
TA päätyy antamaan Iranin hallinnolle eräänlaista ‘kriittistä’ tukea, ja kirjoittaa: “Mutta [vihreä] liike ei kyennyt syrjäyttämään hallintoa. Itse asiassa hallinnon järjestämät mielenosoitukset olivat paljon väkirikkaampia kuin ‘vihreän liikkeen’ järjestämät”. Näin lehti antaa ymmärtää, että koska Ahmadinejadin aito kannatus on sittenkin suurempi kuin vihreän liikkeen, on hän näin ainakin jollain lailla oikeutetusti maan presidentti. (Susi 21.1.11.)
Libyan tapaus
TA:n maaliskuun ensimmäinen pääkirjoitus ottaa kantaa Libyan tilanteeseen, ja huomauttaa aivan oikein länsivaltojen tekopyhyydestä näiden suunnitellessa ‘humanitaarista interventiota’ Libyaan: miksei ketään kiinnosta Gazan humanitaarinen tilanne ja siihen puuttuminen? Pääkirjoitus päätyy kuitenkin siihen, että “Libya on toista maata kuin muut arabimaat, joissa on ollut levottomuuksia ja kansannousuja”. (Susi 4.3.11.)
Libyaan siis suhtaudutaan saman kaavan mukaisesti kuin Iraniinkin. Syy on vanha tuttu: Gaddafi ei aina ole ollut lännen kanssa hyvissä suhteissa. Niinpä Tiedonantaja arvostelee sitä, että Gaddafi on demonisoitu kaikkialla maailmassa ja häntä on nimitetty “mielenvikaiseksi diktaattoriksi”. On kuitenkin vaikea suhtautua Gaddafin henkiseen tilaan vakavasti, kun hänen mielestään Libyan tilanteen takana on seuraavaa:
“Heidän ikänsä on 17. He antavat heille pillereitä yöllä, he panevat hallusinaatiopillereitä heidän juomiinsa, heidän maitoonsa, heidän kahviinsa, heidän Nescafe’hensa. […] Te Zawiyahin [kaupunki Tripolin lähellä] ihmiset, ottakaa heidän aseensa, tuokaa heidät pois [Osama] bin Ladenin luota, pillerit tappavat heidät.” (Reuters 24.2.11).
Ei kaikki porvarillisen tiedonvälityksen uutisointi Neuvostoliiton ongelmistakaan ollut tuulesta temmattua, mutta puoluekantaisen ‘journalismin’ linja on, että oman leirin ongelmista ei kirjoiteta, ei ainakaan kovin pahasti. Eikä haluttaisi, että muutkaan kirjoittaisivat.
Seuraavaksi pääkirjoitus siirtyy pohdiskelemaan Gaddafin vastaisen liikkeen luonnetta, minkä tarkoitus on heittää epäilyksen varjo sen ylle.
“Gaddafin hallinnon vastaisen opposition sanotaan nyt valvovan itäistä Benghazin kaupunkia. Keskeinen kysymys on, millainen tuo oppositio on. Onko vain sattumaa, että kapinointi alkoi Benghazista, joka sijaitsee Libyan rikkaimpien öljykenttien pohjoispuolella ja lähellä sen useimpia öljy- ja kaasuputkilinjoja, jalostamoita sekä öljyn ja kaasun vientisatamaa. Onko kyse suunnitelmasta jakaa maa kahtia?” (Susi 4.3.11.)
Saman logiikan mukaisesti voisi kysyä: Onko vain sattumaa, että SKP:n puheenjohtaja Yrjö Hakanen on joskus esiintynyt Helsingin sanomissa ja SKP on tulevien vaalien myötä päässyt jo esiintymään Yleisradiossakin? Eikö tämä anna viitteitä siitä, että Erkko on hyväksynyt SKP:n, ja kun Yleisradiokin pönkittää SKP:tä, niin eikö tämä herätä tiettyjä epäilyksiä SKP:n “todellisesta” luonteesta? Lisäksi Tiedonantajan toimitus sijaitsee samassa talossa Uutispäivä Demarin toimituksen kanssa…
“Monet henkilöt, joita lännessä on nyt ylistetty oppositiojohtajiksi” jäävät pääkirjoituksessa nimeämättä, mutta sen verran tiedetään, että he “ovat pitkäaikaisia imperialismin apureita”.
Pääkirjoitus 11.3. ottaa entistä varmemman kannan Libyan kansannousua vastaan.
“Libyassa ei ole käynnissä ihan samanlainen aseeton protestiliike kuin Egyptissä ja Tunisiassa. On runsaasti todisteita siitä, että aseellinen kapina Itä-Libyassa on suoraan ulkovaltojen suunnittelema ja tukema. Kapinaliikkeen tunnuksenakin on Muammar Gaddafia edeltäneen kuningas Idrisin valtakauden lippu, joka symbolisoi entisten siirtomaavaltojen komentoa.” (Susi 11.3.11)
Kun Irania ja Libyaa verrataan Tunisian ja Egyptin tapauksiin, piirtyy linja selvänä esiin: itsevaltainen johtaja ansaitsee kommunistien tuomion, jos hän on imperialistivaltojen kannattama (Ben Ali, Mubarak); hän ansaitsee tuen tai ainakin tiettyä ‘ymmärrystä’, jos imperialistivallat vastustavat häntä (Ahmadinejad, Gaddafi). Käytännössä tällainen ‘anti-imperialismi’ on valmis luopumaan sortohallitusten alaisuudessa elävien kansojen oikeudesta kapinoida, jos heidän lisäkseen myös imperialistivalloilla on jotain heidän maansa johtoa vastaan.
Libyan tapauksessa tosin länsivalloilla ei ole ollut sen kummempia ongelmia Gaddafin kanssa enää moneen vuoteen. Iso-Britannian entinen pääministeri Tony Blair kävi vuonna 2004 tekemässä sovinnon “terrorismin vastaisen sodan” merkeissä (BBC 25.3.04) ja äskettäin paljastetuista asiakirjoista selviää, miten Blair ja Gaddafi pääsivät vuonna 2007 sopimukseen asekaupoista ja Libyan armeijan upseereiden koulutuksesta Iso-Britanniassa (Daily Mail, 1.3.11).
Vain pari viikkoa ennen mielenosoitusten alkua Gaddafi sai Kansainväliseltä valuuttarahastolta kiitosta “kunnianhimoisesta ohjelmastaan” pankkien yksityistämiseksi ja edellisenä vuonna hyväksytyt lait “ennustavat hyvää yksityisen sektorin kehittämiselle ja ulkomaisten sijoitusten houkuttelemiselle” (IMF, 15.2.11). Ongelmat alkoivatkin vasta Gaddafin aseman jouduttua kapinan myötä uhanalaiseksi, kun länsivallat pyrkivät hätäpäissään tuomitsemaan hänet tultuaan aiemmin yllätetyiksi hyvistä suhteistaan Ben Alin ja Mubarakin kanssa.
“Emme puolustele kenenkään väkivallantekoja”
‘Tukeeko’ Tiedonantaja Ahmadinejadia ja Gaddafia? Todennäköisesti päätoimittaja Erkki Susi kiistäisi tämän väitteen, samaan tyyliin kuin hän kiisti lehden 14.1. ilmestyneessä numerossa Minja Kosken arvostelun siitä, että olisi ‘ymmärtänyt’ Valko-Venäjän johtoa ottaessaan kantaa Valko-Venäjän vaaleihin. Koski kommentoi 14.1. TA:n edellisviikkoista Valko-Venäjä -pääkirjoitusta näin:
“Tulin surulliseksi huomatessani, kuinka Lukashenkan, poliisin ja KGB:n toimintaa pidettiin ymmärrettävänä. […] Mitä pitää ajatella vaaleista, joiden lähes kaikki ehdokkaat Lukashenkaa lukuunottamatta istuvat KGB:n vankilassa odottamassa mahdollista vankeustuomiota. Jos Suomessa tapahtuisi vastaavanlaista, Tiedonantaja tuomitsisi aivan varmasti tällaiset teot ihmisoikeusrikkomuksina, olivat kyseessä väkivaltaisesti käyttäytyvät mielenosoittajat tai ei.” (Koski, 14.1.11.)
Susi kiisti, että hän olisi “puolustellut kenenkään väkivallantekoja”. Puheenaolleessa pääkirjoituksessa hän oli kuitenkin kirjoittanut erikoiseen sävyyn mielenosoituksiin liittyneestä väkivallasta:
“Joillakin mielenosoittajilla oli mukanaan metallitankoja, lapioita, polttopulloja, kettinkejä ja tainnutuskranaatteja. Mielenosoittajat hyökkäsivät hallitusrakennusten kimppuun rikkoen ikkunoita ja ovia. Kun poliisit yrittivät estää heitä, he hyökkäsivät poliisien kimppuun, jolloin useat poliisit saivat vakavia vammoja.” (Susi 7.1.11.)
Tämän kuvauksen jälkeen seuraa kaino huomautus: “Myös poliisi turvautui tarpeettoman koviin otteisiin.” Huomautus jatkuu muutaman yksittäistapauksen luettelolla. Merkillepantavaa on, että Tunisiaa koskevassa pääkirjoituksessa pari viikkoa myöhemmin ei mainita sanallakaan poliiseille aiheutuneista vammoista (poliisi mainitaan vain mielenosoitusten tukahduttajana ja niihin osaa ottaneiden surmaajana), vaikka heitä on mielenosoitusten yhteydessä loukkaantunut polttopulloilla ja kivillä heittelyn seurauksena. (Xinhua 9.1.11; AP 22.1.11.)
Tällaista mielenosoitusten uutisoimistyyliä on saanut useimmiten lukea aivan muunlaisia suuntauksia edustavista sanomalehdistä. Vastaavaan tyyliin Susi vetäytyy lukijankirjeeseen vastatessaan laimean ‘tuomitsemme kaikkien osapuolten väkivallan’ -asenteen taakse (“ei ollut tarkoitus puolustella kenenkään väkivallantekoja”) aivan kuin Yhdysvaltain ulkoministeri Hillary Clinton kuullessaan presidentti Ben Alin vastaisesta kansannoususta: “We are not taking sides.” (AhramOnline 12.1.11.)
Susi puolustelee pääkirjoitustaan “tasapainottamisena”:
“Valitettavasti suomalainen valtamedia pitää kansalaisia säkki päässä, mikä ei anna uskottavaa kuvaa enempää tapahtumien uutisoinnista kuin objektiivisesta erittelystäkään. Kyse on yksisilmäisestä propagandasta. Tätä kehnoa tilannetta pääkirjoituksissa oli tarkoitus tasapainottaa, ei ‘kompata’ Lukashenkaa.”
Ei kuitenkaan liene paras ratkaisu vastata yksisilmäiseen propagandaan yksisilmäisellä propagandalla, josta vain etumerkki on vaihdettu. Ei sekään anna uskottavaa kuvaa siitä, mitä Valko-Venäjällä on tapahtunut, ja vielä vähemmän uskottava on se kuva, joka TA:n “tasapainottamisesta” julkisuuteen välittyy – aivan kuten Kosken kirjeestäkin käy ilmi.
Valko-Venäjä -uutisoinnista löytyy tuttu piirre: maan johtaja Aljaksandr Lukašenka ei ole lännen suosikki, ja hän saa saman varovaisen ja ‘ymmärtävän’ kohtelun kuin Gaddafikin. Jälkimmäisen osalta lehti on valmis myöntämään, että “tyytymättömyys Muammar Gaddafin hallintoa kohtaan motivoi osaa väestöstä” ja että “[e]päilemättä Gaddafi onkin käyttänyt kovia otteita kapinoinnin kukistamiseksi. Jokainen uhri on aina liikaa.” (Susi 4.3.11.) Nämä ovat kuitenkin vain välttämätön paha, jolla kutakin ‘ymmärtävää’ pääkirjoitusta aina maustetaan.
Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Suomessa asuvat iranilaiset kommunistit ajattelevat Tiedonantajan Iran-kirjoittelusta. Ehkäpä siinä olisi jotain samaa kuin kansainvälisellä Marxmail.org -listalla iranilaisen Mina Khanlarzadehin kritiikissä:
“Täytyykö heidän [iranilaisten] alistua kotimaiselle tyrannialle vain siksi, että Yhdysvaltain imperialismi riemastuu heidän noustessaan kotimaisia alistajiaan vastaan? Itse asiassa Iranin islamilainen tasavalta ja Yhdysvaltain imperialismi ovat vastakkaisia voimia vain imperialististen vasemmistolaisten mielestä, iranilaisten näkökulmasta Yhdysvaltain imperialismi ja islamilainen tasavalta toimivat käsi kädessä. Juuri Iranin kansa joutuu maksamaan talouspakotteiden ja Yhdysvaltain imperialismin hinnan; älkäämme unohtako, että Iranin hallitus on käyttänyt tällaisia väliintuloja omaksi hyödykseen.
“Vasemmistolaiset taputtavat käsiään kun diktaattori poistuu Tunisiasta, mutta leimaavat iranilaiset, jos he nousevat tyranniaa vastaan omassa maassaan. Näin vasemmistolaiset ovat kiinnostuneita tyranniasta vain jos tyranni on Yhdysvaltain liittolainen. Tämä on moraalista korruptiota.” (Marxmail.org, 19.1.11)
Tavallisten ihmisten vähättely ja usko imperialismin kaikkivoipuuteen
Tiedonantajan linja merkitsee tavallisten ihmisten vähättelyä, sillä se näkyisi jättävän heille vain vähän mahdollisuuksia ottaa aloite omiin käsiinsä, jos he asuvat maissa, joiden autoritäärisellä johdolla on ollut omat kahnauksensa länsivaltojen kanssa. Lehden esille nostamien tekijöiden eturivissä on näissä tapauksissa aina lähes kaikkivoivalta vaikuttava imperialismi ja sen käsikassara, CIA. Niinpä esimerkiksi Iranin vihreän liikkeen menestyksen vihjataan olevan suureksi osaksi imperialistimaiden tuen varassa:
“Tunisian kansalla ei ollut vastaavaa tukea länneltä. Internet-bloggaajat ja muut tunisialaiset ovat toivoneet turhaan, että joku tulisi heidän avukseen.” (TA 21.1.11.)
Voi sanoa, että onneksi ei tullut, sillä siitä TA olisi epäilemättä saanut aiheen nähdä mielenosoituksissa CIA:n kädenjäljen.
CIA-kortti onkin siitä erikoinen, että sen voi pelata milloin tahansa, sillä maailmassa tuskin lienee yhtään kolkkaa, jonne CIA ei olisi tunkenut lonkeroitaan. Mitä merkittävämmistä ja laajemmista – ja valtaapitävien kannalta vakavammista – mielenosoituksista on kyse, sitä todennäköisemmin niiden yhteydessä käytetään väkivaltaa, ja lähes varmasti jotkut loukkaantuvat ja kuolevatkin. Tällöin voidaan tarpeen mukaan viitata joko mielenosoittajien väkivaltaisuuteen (jos halutaan luoda kuvaa lännen tukemasta, jopa fasistisesta toiminnasta) taikka sitten poliisin väkivaltaisuuteen (jos halutaan luoda kuvaa sorretusta väestöstä, joka koettaa puolustaa oikeuksiaan).
Mitä suuremmista mielenosoituksista on kyse, sitä todennäköisemmin niihin osallistuu ainakin muutama järjestö, joiden jäsenistä pari on osallistunut jonkun Yhdysvaltain hallituksen rahoittaman säätiön koulutukseen tai joita joku imperialistien apuri on joskus kehunut. Jos maan asema on strategisesti tärkeä, on päivänselvää, että Yhdysvallat on hankkinut sieltä omat kätyrinsä jo vuosia sitten. Tämäkö estäisi sen, että näiden maiden kansojen tulisi suhtautua varovaisesti hallituksensa kaatamiseen? Varovaisuus tässä tarkoittaa tietenkin käytännössä kaikista toimista pidättäytymistä.
Mielenosoitusten kohteeksi joutunut porvarillis-nationalistinen tyranni saa mennä Tunisiassa, mutta Iranin ja Libyan kohdalla häntä ‘ymmärretään’, koska hän on ‘kansainvälisen yhteisön’ ja valtamedian vihakampanjan kohteena. Pääkirjoituksessa 11.3. Libyan kapinan annetaan ymmärtää olevan “suoraan ulkovaltojen suunnittelema ja tukema”, ja koko kirjoituksessa ainoa aktiivinen toimija on imperialismi. Paikallisen väestön osaksi jää vain toimiminen imperialismin apureina, hyödyllisinä idiootteina tai passiivisina sivustakatsojina.
Myös imperialismin kaikkivoipuus voidaan näemmä kääntää päälle ja pois tarpeen mukaan. Pari viikkoa aiemmin, Egyptin tapahtumien kommentoinnin yhteydessä, “USA:n oman politiikan pilarit Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä ovat mätänemässä ja luhistumassa” (Susi 1.2.11) mutta Libyan tapauksessa imperialismi onkin jälleen täydellisesti tapahtumien ohjaksissa!
Tiedonantajan pääkirjoitusten ja eräiden ulkomaanjuttujen politiikkakäsityksestä ei voi olla tulematta mieleen tietynlainen salaliittoteoretisointi. Kaikkivaltias imperialismi junailee kaikki asiat salaa kulissien takana, ja tiedotusvälineetkin tekevät parhaansa totuuden salaamiseksi. Pääkirjoitus 11.3. viittaa Robert Fiskin artikkeliin, jonka mukaan Yhdysvallat oli pyytänyt Saudi-Arabiaa toimittamaan aseita Libyan kapinallisille. Fiskin artikkelin julkaisuun liittyen löydetään epäilyttävä salaliitto: “[J]otain jutun arkaluontoisuudesta kertoo se, että [sen julkaissut lehti, The] Independent oli haudannut veteraanikirjoittajansa jutun pois pääsivulta, varustanut sen väliotsikon kokoisella otsikolla ja jättänyt sen ilman Fiskin nimeä”.
Edellisviikon pääkirjoituksessa taas lukijoita neuvottiin suhtautumaan “varauksella läntisiin tietolähteisiin ja myös Quatarin [sic] emiirin ja autoritaarisen hallituksen valvomaan Al Jazeeraan” (Susi 4.3.11). Arvoitukseksi jää, millä logiikalla Qatarin emiirin etuja palvelee julkaista ylipäätään mitään tietoa arabimaailman kiehunnasta – paitsi tietenkin jos hän jonkin salaliittoteorian mukaisesti toimii pelkkänä CIA:n käsinukkena, joka saa ohjeensa Yhdysvalloista.
Imperialismin alistamista maista Venezuelan ja Kuuban johtajat ovat ottaneet vastaavanlaisen kannan Libyaan kuin Tiedonantaja. Fidel Castro on Libyan tilannetta käsitelleissä kirjoituksissaan välttänyt asettumista Gaddafin tai kapinallisten puolelle, epäillyt kansainvälistä uutisointia ja keskittynyt ennen muuta varoittamaan NATO:n miehityssuunnitelmista (Granma 3.3.11; 4.3.11; 10.3.11). Hugo Chávez on noudattanut vastaavaa linjaa, mutta mennyt toisaalta pitemmälle ja esittänyt jopa sovittelua Gaddafin ja kapinallisten välille (The Guardian 3.3.11; Reuters 4.3.11).
Vaikka nämä kannanotot – etenkin Chávezin – ovat valitettavia, voidaan ne ehkä nähdä reaalipolitiikkana ottamalla huomioon mainittujen maiden kansainvälinen asema Yhdysvaltain hyvin konkreettisen uhkan kohteena. Vastaava ymmärrys ei kuitenkaan ulotu Tiedonantajan päätoimitukseen missään määrin. Siellä ei eletä samanlaisessa puristuksessa kuin mainituissa maissa ja siksi siellä pitäisi pystyä puhumaan asioista suoremmin kuin mitä Venezuelan ja Kuuban johtajat pystyvät tai uskaltavat.
Mutta löytyy niitäkin, jotka ovat ottaneet selvän kannan Gaddafin vastaisen kapinan puolesta. Näihin kuuluu Palestiinan vapauttamisen kansanrintama PFLP, joka valitsi puolensa helmikuun lopussa julkaisemassaan kannanotossa.
“Palestiinan vapautuksen kansanrintama vaati sankarilliseen Libyan kansaan kohdistuneiden pommitusten ja joukkomurhan välitöntä lopettamista ja tuomitsi mielenosoittajien tappamisen, mihin Gaddafin hallinto on syyllistynyt.
“PFLP vaati Libyan kansan ja sen oikeuksien suojaamista ja korosti tukeaan Libyan kansan ja arabikansanjoukkojen vaatimuksille vapaudesta, inhimillisestä ja kansallisesta arvokkuudesta, demokratiasta, yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja taistelusta korruptiota ja diktatuuria vastaan.” (PFLP, 22.2.11.)
Myös Beirutissa helmikuun 18.-19. päivänä Libanonin kommunistisen puolueen aloitteesta kokoontunut arabivasemmisto asetti Libyan hallituksen samaan sarjaan Tunisian, Egyptin, Bahrainin ja muiden perinteisesti Yhdysvaltain kanssa hyvissä väleissä olevien hallitusten kanssa. Vaikka kokous ja sen hyväksymä kannanotto osuivatkin ajankohtaan ennen Libyan kapinan varsinaista puhkeamista, kannanotto kuitenkin nimeää Libyankin hallituksen yhdeksi oikeutetun kapinan kohteeksi.
“Nämä kaksi vallankumousta [Tunisiassa ja Egyptissä] ovat osoittaneet, että sorron, riiston ja kansan köyhdyttämisen leimaamat sekä Maailmanpankille, Kansainväliselle valuuttarahastolle ja imperialistis-siionistisen hankkeelle täydellisesti alistuneet itsevaltaiset hallitukset voidaan voittaa. Niinpä todistammekin muutoksen tuulia, jotka heiluttavat valtaistuimia Jemenissä, Bahrainissa, Irakissa, Jordanissa, Algeriassa ja Libyassa ja muissa arabimaissa. […]”
“Tänne kokoontuneet myös tervehtivät Bahrainin, Irakin, Jordanin, Libyan ja Kuwaitin sortohallituksia vastaan nousseiden arabikansojen intifadojen marttyyreita.” (Political Affairs, 2.3.11.)
On syytä panna merkille sekin, että Tiedonantajan taustajärjestö, Suomen kommunistinen puolue, on ottanut lehteensä nähden jokseenkin poikkeavan kannan, jossa asetutaan samanaikaisesti sekä tukemaan “libyalaisten vaatimuksia demokratiasta” että vastustamaan länsivaltojen sotilaallisia toimenpiteitä.
“Suomen kommunistinen puolue tukee libyalaisten vaatimuksia demokratiasta ja vastustaa Yhdysvaltojen, Naton ja EU:n piirissä esitettyä sotilaallista interventiota Libyaan. SKP tuomitsee Libyan johdon väkivallan mielenosoittajia vastaan ja varoittaa, että Kadaffin hallinto voi käyttää sotilaallista uhkaa perusteluna entistä kovemmille otteille kansalaisia vastaan.” (SKP 10.3.11.)
Miten vallankumousprosessit etenevät
Tiedonantajan mielestä lännen vastustamia hallituksia vastaan kapinointi on kuitenkin selvästikin liian vaarallista. Tämä saa kysymään, onko lehden toimituksessa ymmärretty oikein vallankumousprosessien etenemislogiikka. Nehän etenevät hapuillen ja suuntaa etsien, ja vasta jälkikäteen kirjoitettujen historioiden pohjalta voi näyttää siltä, että kaikki oli jo alusta pitäen selvää.
Kun Leninin puoluetoverit arvostelivat Irlannin pääsiäiskapinaa 1916 pelkäksi kaappaushankkeeksi, katsoi hän tarpeelliseksi huomauttaa tovereilleen näiden kaavamaisesta suhtautumistavasta.
“Luullaan kaiketi, että yhteiskunnallinen vallankumous on sellaista, että jossakin paikassa rivistäytyy sotajoukko, joka sanoo: ‘kannatamme sosialismia’, ja toisessa paikassa toinen sotajoukko, joka sanoo: ‘kannatamme imperialismia’! Vain tällaiselta pedanttimaisen hassulta näkökannalta saatetaan herjata Irlannin kapinaa ‘mellakaksi’! Se, joka odottaa ‘puhdasta’ yhteiskunnallista vallankumousta, ei tule sitä milloinkaan näkemään. Hän on vain sanoissaan vallankumousmies, mutta ei ymmärrä todellista vallankumousta.” (Lenin 1959, 347.)
Tämä arvostelu sopii Libyankin tilanteeseen hyvin. Kapinoitsijoiden joukossa on epäilemättä sekä Tiedonantajan mainitsemia imperialismin apureita – missäpä heitä ei olisi? – mutta yhtä lailla on myös niitä, jotka kannattavat Libyan koskemattomuutta ja vastustavat ulkovaltojen puuttumista maan tapahtumiin. Tämä selviää lukemalla kapinallisten keskuudesta peräisin olevia, keskenään ristiriitaisia lausuntoja, joista osassa kannatetaan maan ilmatilan miehittämistä ja ilmaiskuja, ja osassa niitä taas vastustetaan. (Puolesta ks. esim.: CBS 7.3.11; CNN 9.3.11; NPR 11.3.11. Vastaan, ks. esim.: Reuters 27.2.11; Socialist Worker 1.3.11; Washington Post 6.3.11.)
Suuri osa on varmaankin niitä, joilla ei ole selvää kantaa asiaan tai joilla ei ole mahdollisuutta tuoda sitä julkisuuteen, mutta joka tapauksessa tilanteen kehityssuunta on avoin. ‘Humanitaarisen intervention’ vaara on todellinen, mutta aivan kuten kapinalliset itsekin, ovat myös imperialistit jakautuneita sen suhteen, onko suurimittainen sotilasoperaatio – kuten ilmatilan miehitys – realistinen vaihtoehto. (Myönteisistä kannoista ks. esim. Al Jazeera 7.3.11; BBC 8.3.11; MSNBC 7.3.11. Varovaisemmista kannoista ks. esim. CBS 2.3.11; Reuters 8.3.11; AP 9.3.11; The Guardian 11.3.11.)
Tämä tietysti tekee tilanteen arvioinnista jokseenkin monimutkaisemman ja haastavamman kuin siinä tapauksessa, että tapahtumat ja siihen osalliset pakotetaan johonkin kaavaan.
Joka tapauksessa ‘humanitaarisen intervention’ vaara ei voi ennalta käsin johtaa siihen, että kapinaa ei tule edes yrittää. Tiedonantajan mukaan ei ilmeisesti ole mahdollista vastustaa imperialistien sotahankkeita ja tukea lännen vihaamia hallitsijoita vastaan kapinoivia kansanjoukkoja samanaikaisesti (tarvittaessa myös liikkeen nykyistä johtoakin vastaan), vaan on valittava jompikumpi vaihtoehto.
Liikkeen kehittymistä edistykselliseen tai taantumukselliseen suuntaan ei ole määrätty ennalta, ja jos Tiedonantajan mukaan riittävä syy jättää kapina sikseen on epävarmuus sen onnistumisesta, voi miettiä, miksi ylipäätään tehdä mitään – tällaista varmuutta ei voida milloinkaan saada.
Yhdysvaltalaisen Kasama Projectin Mike Ely kirjoittaa:
“Meidän tehtävämme on valmistautua vallankumoukseen, tukea ihmisten taistelua, kun se murtautuu hallitsevien luokkien hegemonian rakosista, vastustaa sortohallituksia, kun ne murhaavat kansalaisiaan, tehdä vallankumous kun se tulee mahdolliseksi (solmia liittoja, hahmotella vaihtoehtoisia näkymiä, ottaa valta, kukistaa hallituksia, luoda uusia radikaaleja yhteiskunnallisia muutoksia) ja jatkaa vallankumousten tekemistä aina uudenlaiseen maailmaan asti. […]
[Obaman tukemisesta kieltäytymisen ohella] tehtäviimme ei myöskään kuulu niiden lukuisten hallitusten tukeminen, joilla on joskus ollut eripuraa Yhdysvaltain kanssa (samalla kun niillä myös on pitkä historia yhteistyöstä muiden imperialismien kanssa oman kansansa sortamiseksi).
Tämä vararikko piirtyy erityisen selvänä esiin silloin, kun jotkut tukevat aktiivisesti sortohallituksia näiden kohtaamia laajoja, voimakkaita kansannousuja vastaan (Taivaallisen rauhan aukiolla, Gdanskissa, viime vuonna Iranissa, tänä vuonna Libyassa). Mikä tahansa (nimellisesti, väliaikaisesti) yhdysvaltainvastainen despootti on (ilmeisesti) vaikuttavampi ilmestys kuin ihmisten oma, epävarma, myrskyisä, monimutkainen, epäselvä ja lopputulokseltaan avoin taistelu.” (Ely, 27.2.11)
Tiedonantajan malli merkitsee, että Iranin ja Libyan osalta valittavana on vain kaksi leiriä: imperialismi maan sisäisine apureineen, tai sitten näiden maiden hallitukset, olipa niiden luonne mikä hyvänsä. Usko imperialismin kaikkivoipaisuuteen johtaa siihen, ettei kyseisissä maissa toimivan kansanliikkeen uskota voivan murtautua irti molemmista. Näin kansanjoukkojen itsenäiseltä toiminnalta viedään oikeutus, ja koetinkiveksi muodostuu hallitusten välinen suhde.
Useimmiten laajamittaisilla kansanliikkeillä ei kuitenkaan ole selvää ennaltamääräytynyttä kohtaloa, vaan niihin on mielekkäämpää suhtautua avoimena mahdollisuutena. Siinäkin tapauksessa, että tällaisen liikkeen johdossa nykyisellään on liberaali porvaristo (kuten Iranissa), ei ole kiveen kirjoitettu, että näin on aina jatkossakin, vaan asia ratkaistaan luokkataistelussa. Tämä lähestymistapa on nähtävissä arabivasemmiston ja PFLP:n kannanottojen lisäksi myös SKP:n kannanoton ytimessä.
AhramOnline: US not taking sides in Tunisia unrest: Clinton (12.1.11). Katsottu 13.3.11.
Al Jazeera: Kerry urges Libya no-fly zone plan (7.3.11). Katsottu 13.3.11.
AP: EU treads carefully on Libya no-fly zone (9.3.11). Katsottu 13.3.11.
Associated Press: Algeria police break up march; at least 19 injured (22.1.11). Katsottu 13.3.11.
BBC: Blair hails new Libyan relations (25.3.04). Katsottu 13.3.11.
BBC: World cannot stand aside from Libya, says Cameron (8.3.11) Katsottu 13.3.11.
CBS: Gates: Libyan no-fly zone would require attack (2.3.11). Katsottu 13.3.11.
CBS: Libya rebels beg for no-fly as bombings persist (7.3.11) Katsottu 13.3.11.
CNN: Rebel leader calls for ‘immediate action’ on no-fly zone (9.3.11. Katsottu 13.3.11.
Granma: NATO’s inevitable war (3.3.11). Katsottu 13.3.11.
Granma: NATO’s inevitable war (Part II) (4.3.11). Katsottu 13.3.11.
Granma: NATO, war, lies and business (11.3.11). Katsottu 13.3.11.
Lenin, Vladimir. 1959. Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena. Teokset 22. Petroskoi: Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike. (pdf)
Marxmail.org: [Marxism] Chomsky’s plea for Iranian prisoners (19.1.11). Katsottu 13.3.11.
MSNBC: U.K., France draft resolution to impose ‘no-fly zone’ over Libya (7.3.11). Katsottu 13.3.11.
NPR: Libyan Rebels Step Up Call For No-Fly Zone (11.3.11). Katsottu 13.3.11.
Political Affairs: Middle East: “Progressive change is possible” (2.3.11). Katsottu 13.3.11.
Reuters: Gaddafi says protesters are on hallucinogenic drugs (24.2.11). Katsottu 13.3.11.
Reuters: Libya rebels form council, oppose foreign intervention (27.2.11), Katsottu 13.3.11.
Reuters: Libya govt accepts Chavez mediation plan – Venezuela (4.3.11). Katsottu 13.3.11.
Reuters: Clinton says Libya no-fly zone should not be U.S.-led (8.3.11). Katsottu 13.3.11.
SKP: SKP vastustaa hyökkäystä Libyaan (10.3.11)
Susi, Erkki. 2011. Valko-Venäjän vaalijupakka. Tiedonantaja (7.1.11), Katsottu 13.3.11.
Susi, Erkki. 2011. Kansannousu Egyptissä. Tiedonantaja (1.2.11). Katsottu 13.3.11.
Susi, Erkki. 2011. Libya ja “humanitaarinen interventio”. Tiedonantaja (4.3.11), Katsottu 13.3.11.
Susi, Erkki. 2011. Paljastuksia Libyasta. Tiedonantaja (11.3.11.)
The Guardian: Libyan rebels reject Hugo Chávez mediation offer (3.3.11). Katsottu 13.3.11.
The Guardian: Libya no-fly zone setback for David Cameron (11.3.11). Katsottu 13.3.11.
Xinhua: 2 killed, 8 injured in clashes in west Tunisia (9.1.11), Katsottu 13.3.11.